Koululiikunta jättää arpia kaikin tavoin

Koululiikuntatunnit, ne tunnit, joille moni meistä on pelännyt mennä. Voin vannoa, että lähes kaikilla meistä on traumoja vähintään yhdeltä koululiikuntatunnilta. Hiihtäminen kahdenkymmenen asteen pakkasissa, jalkapallon saaminen naamaan luokan kovimman futarin potkaisemana, juokseminen piip-testeissä kaikkien tuijottavien silmäparien edessä ja kaikista pahin, koulu-uinnit. Uskon, tai haluan uskoa, että liikuntatuntien yksi päätarkoitus on saada nuoret innostumaan liikunnasta ja lähtemään välillä koneen äärestä esimerkiksi lenkille tai potkimaan palloa. No, koululiikunta ainakin varmistaa, että näin ei tapahdu. Koululiikunnan ansiosta varsinkin monet nuoret tytöt kammoksuvat liikuntaa, eivätkä pysty lähtemään esimerkiksi perheen kanssa kylpylään, koska kammoksuu uimista koulun karmaisevien uintituntien takia.

Jokainen osaisi varmasti nimetä edes kaksi koululiikunnan traumatisoivimpaa tuntia, ja monen suusta tulisi varmasti koulu-uinnit, sekä kammottavat liikuntatestit. Ensinnäkin, koulu-uinnit. Kenen mielestä oli hyvä idea laittaa itseinhoavat teinit puolialasti toistensa eteen katsomaan toistensa täydellisiä kroppia, vertailemaan itseään muihin ja inhoamaan itseään vielä enemmän? Paras ystäväni ei ole pystynyt menemään kylpylöihin perheensä kanssa koulu-uintien traumojen takia, vaan on aina perheen ollessa kylpylässä mennyt lähistölle kävelylenkille. Ehkä koulu-uinnin julmuus tuotiin jo tarpeeksi esille, joten jatketaan liikuntatesteistä. Jälleen kerran, teinit katsomassa kun toiset juoksevat salia päästä päähän hikisinä, jännittäen omaa vuoroaan. Ensimmäiset alkavat pudota jo kymmenennen piip äänen jälkeen, parhaimmat selviävät jopa seitsemäänkymmeneen. Ensimmäisenä pudonneita hävettää, kun eivät jaksaneet enempää, ja he joutuvat kävellä kaikkien juoksua jatkavien keskeltä hikisinä, nöyryytettyinä,
kun salin reunassa juoksua katselleet huutavat säälivästi: ''Hyvin se meni''! Kun kaikki ovat juosseet, tulevat parhaimmat kyselemään toisilta testin suorittaneilta mitä tuloksia he olivat saaneet, jotta saisivat lisää itsevarmuutta huomatessaan että oli juossut luokan sohvaperunoita paremmin.

Monet joukkuelajit voivat tuoda henkisiä mutta myös fyysisiä vammoja. Onneksi nykyään joukkueiden muodostamisessa ei käytetä enää niin paljon niin sanottua kapteenivalintaa, jossa luokan huonoimmat jäävät viimeisiksi valinnoiksi, mutta kyllä tätäkin käytetään vielä joissain kouluissa, ja voisin sanoa että kapteenivalinta on joillekin nöyryyttävin hetki koko peruskoulussa.
Kun peli alkaa, luokan aggressiivisimmat joukkuelajiharrastajat tallovat sisäpelikengillään varpaita, lyövät sählymailoilla toisia näpeille ja potkivat tai lyövät pallon täysillä toisia oppilaita päin. 

Liikuntatunneilla painotetaan sitä, että pitää keskittyä vaan omaan tulokseen, eikä testeissä kisailla ketään muuta kuin vaan itseään vastaan, mutta ketä tässä nyt muka huijataan? Totta kai kaikesta tulee viimeistään yläasteiässä kilpailua. Halutaan olla parempia kuin toiset, halutaan näyttää pojille, että mä oon parempi kuin nuo muut ja halutaan kerätä aina hieman enemmän itsevarmuutta olemalla parempi kuin muut. Olen minäkin ollut luokan paras jossain lajissa, ja haluan olla rehellinen, totta kai tuntuu hyvältä olla jossain parempi kuin muut! Mutta jos saisin vaihtaa pois kaikki ne traumaattiset kokemukset, jotka liikuntatunneilta ovat jääneet, mutta ne onnistumisen tunteet lähtisivät samalla,
ilman muuta vaihtaisin!

Liikuntaopettajat sanovat, että onnistumisen tunteet ovat liikuntatunneilla sen kaiken raatamisen arvoista. Onnistumisen tunne, saavutukset, ovat kuitenkin todella pieni osa liikuntatunteja. Suurimman osan liikuntatuntien ajasta minä, ja monet muut, kokevat nöyryytyksenä ja pakkopullana. Monet kerrat olen kavereideni kanssa liikuntatunneilla sukkulaviestijonossa paniikissa, miettien, kuinka tulen selviämään juoksuvuorostani kaikkien tuijottavien luokkalaisteni edessä.
- Entä jos kaatuisin matkalla? Kaikki varmasti nauraisivat. Saan varmasti kohta paniikkikohtauksen.
Mitä jos olen hitaampi kun kaikki muut?

Mielestäni nuoria pitäisi kuunnella enemmän. Jos joku sanoo, ettei pysty syystä tai toisesta noudattamaan jotain annettua ohjetta, ei hänelle pitäisi olla ankara ja pakottaa jatkamaan ohjeen mukaan. Pakottamisesta jää traumoja. Väittäisin, että koululiikunnassa kärsii eniten nuorten itsevarmuus, kun heitä nöyryytetään kisaillessa luokan parhaimpia vastaan. Ymmärrän toki, että on myös monia jotka nauttivat liikunnasta, ja totta kai saakin. Teineiltä pitäisi kysyä, haluavatko he osallistua kaikkeen liikuntaan vai haluavatko he jäädä joistain heille epämukavista urheilulajeista pois. Mielestäni koululiikunnasta ahdistusta kokeville nuorille pitäisi keksiä liikuntatuntien ajaksi jotain vaihtoehtoistoimintaa. Tällöin liikunnasta pitävät voisivat liikkua, ja muutkin luultavasti pystyisivät nauttia tunneista enemmän. Teineiltä pitäisi kysellä, haluavatko he osallistua liikuntaan vai haluavatko he tehdä jotain muuta liikuntaan liittyvää joidenkin liikuntatuntien ajan. Oppilaiden mielipidettä olisi hyvä kuunnella, koska he tietävät kyllä omat rajansa, ja milloin jokin toiminta menee heille liian epämukavaksi.

Ymmärrän myös hyvin, että nuoret pitää saada liikkumaan, ja koululiikunnalla huolehditaan, että he tekevät sitä edes pari tuntia viikossa. Silti itse lähtisin mieluummin vapaa-ajallani lenkille, jos koulussa ei olisi annettu liikunnasta sitä kuvaa, että se on pakosti hoidettava velvollisuus. 

 

Teksti: Viivi Pitkänen
Pruukin yhtenäiskoulu, Seinäjoki



Kategoria: Mielipiteet