Novellisarja jatkuu

Olin juuri vetämässä uutta bilemekkoani päälle, kun kuulin ovikellon soivan alakerrassa. Perjantaina ostettu mekkoni on ihonmyötäinen, mutta ei kuitenkaan liian paljastava. En halua aiheuttaa kenellekään mitään toivomisen varaa, mutta en ole silti liian arkinen. Vaalealla pohjalla olevat dramaattisen punaiset timantit kimaltelivat mennessäni puolijuoksua huoneeni vieressä olevaan vessaan. Vetäessäni vessan ovea kiinni, kuulin etuoven aukeavan, ja alakerrassa syntyi iloinen puheensorina. Viimeistellessäni meikkiäni peilin edessä katsoin itseäni silmiin, enkä oikein osannut tulkita ilmettäni. Se oli omissa silmissäni sekoitus innostusta, jännitystä ja ehkä jopa huolta. En myöskään pystynyt järjestämään aivoissani risteileviä ajatuksia, jotka pyörivät tulevien bileiden ympärillä.

Laskeutuessani alakertaan, vatsaani kipristi jännitys ja ilo nähdessäni Eliaksen istuvan olohuoneemme sohvalla ja juttelevan isäni kanssa. En voinut olla huomaamatta, kuinka komealta hän näytti tummassa poolopaidassaan ja farkuissa, hiukset kammattuina siististi taaksepäin, ja iloinen hymy kasvoillaan.
”Moi”, Elias sanoi minut nähdessään, ja nousi seisomaan. Samassa hän ojensi minulle punaisen ruusun selkänsä takaa. Menin hämilleni, mutta onnistuin mumisemaan kiitoksen mennessäni keittiöön etsimään maljakkoa.
”Voidaanko me lähteä?” Elias kysyi, kun tulin takaisin olohuoneeseen. Vilkaisin seinällä olevaa kelloa ja huomasin sen olevan vasta kuusi, mutta olin luvannut Saaralle, että tulisin vähän etuajassa.
”Joo mennään vaan, äiti voi viedä meidät.”

Koko matkan äitini jutteli Eliaksen kanssa ja kyseli mitä hänelle kuuluu. Onneksi Saaran luo ei ole pitkä matka, sillä tunsin oloni kiusaantuneeksi jo puolessa matkassa. Pysähtyessämme Saaran kaksikerroksisen, beigen kodin eteen, hyppäsin nopeasti pois autosta, ja Elias kömpi perässäni.
”Soita sitten, jos tarvitsette kyytiä”, äiti vielä huikkasi ennen kuin lähti.
”Joo, joo. Mut menee varmaan myöhään, niin me tullaan kävellen. Ei toi ees oo pitkä matka.”

Kävelimme pihapolkua pitkin rinnakkain kohti etuovea, ja mietin, mitä ilta toisi tullessaan. Muita ei ollut vielä saapunut, ja Saaran vanhemmat olivat lähteneet viettämään hääpäiväänsä etelään. Työntäessäni etuoven auki, Saara syöksähti eteeni ja rutisti minut innokkaaseen halaukseensa. Hän hypähteli edessämme merensinisessä, erittäin niukassa mekossa, joka on lähes samanlainen, kuin minun päälläni oleva, mutta siihen on käytetty huomattavasti vähemmän kangasta. Saara ja Elias tervehtivät toisiaan ystävällisesti, ja huomasin Saaran tarkastelevan Eliasta utelias katse silmissään. Elias katseli ympärilleen hieman hämillään, kunnes Saara komensi meidät keittiöön sekoittamaan boolia.

”Ei tähän tuu muuta ku mehua ja limsaa. Ei me aiota juoda mitään väkevää,” sanoin Eliakselle, joka katseli minua kummissaan, sekoittaessani boolia, kun Saara meni viimeistelemään meikkiään.
”Laita sä vaikka noita muovikuppeja tohon pöytään.”
Pöytä oli jo nyt täynnä tarjottavia, ja aina syötävää jäi yli. Saaran vanhemmat halusivat ottaa varman päälle, kun heidän tyttärensä järjesti bileet. Mikään ei saisi loppua kesken.
”Tuleeks tänne paljo väkee?” Elias kysyi.
”Joo. Varmaan jotain kuuskyt ainakin. Ehkä puolet meidän koulun yseistä. En oo ihan varma, ku ei Saarakaan oikeen muista, et ketkä kaikki se on kutsunut”, sanoin.
”Ok.”
Ok? Mitä ok? Minkälainen vastaus se on?
Silloin tajusin, että ehkä Eliasta jännitti. Eihän se tuntenut käytännöllisesti katsoen ketään. Olihan se ihan innokkaasti tulossa tänne, mutta kuitenkin.

Sanoin Eliakselle, että kävisin katsomassa Saaraa ja livahdin yläkertaan vieviin rappusiin. Sivelin sileää puukaidetta kämmeneni alla hypähdellessäni yläkertaan ja avasin Saaran makuuhuoneen oven. Saara istui peilipöytänsä ääressä ja siveli punaa poskilleen.
”Tulin vaan kattoon, et ootko kohta valmis”, sanoin Saaralle.
”Joo. Ihan kohta”, hän sanoi lisätessään maskaraa jo muutenkin tummiin ripsiinsä.
”Mä vaan aattelin…” aloitin. ”Mä vaan aattelin, et ku ei se Elias tunne ketään.”
”No kai se nyt muihin osaa tutustua. Älä stressaa, vaan pidä hauskaa. Eiköhän se Eliaskin sitten pärjää, ku sehän vaikuttaa ihan mukavalta”, Saara sanoi. ”Vai pelkäätkö, että joku Nelli tai Aino iskee sen?” Saara kysyi ilkikurinen hymy huulillaan ja silmät tuikkien.
”No en! Tai siis en mä tiiä. En mä tiiä, mitä meidän välillä on. Tai tuskin mitään, ku enhän mä nyt sitä oikeen edes tunne.”

Laskeutuessamme alakertaan, kuulimme ovikellon soivan. Saaran mennessä ovelle, minä lähdin Eliaksen seuraksi keittiöön. Erotessamme kynnyksellä, Saara kuiskasi korvaani: ”Tsemppiä”, ja meni iloisena ovelle ottamaan vieraita vastaan. Astuessani keittiöön näin Eliaksen selailevan puhelintaan pöydän ääressä, mutta hän sujautti sen housujensa taskuun heti minut huomatessaan.
”Otatko sä juomista?”
”Joo, voin mä ottaa”, vastasin, ja Elias nousi täyttämään minulle kupillista boolia.
”Onko sulla tyttökaveri tai jotain sielä Tampereella?” kysyin yhtäkkiä.
”Ei, miten nii. Tai en mä tiiä.”
”Ai et tiedä, onko sulla tyttökaveria?” ihmettelin.
”Siis ei oo, mut en tiiä, olinko kiinnostunutkaan kenestäkään”, Elias sanoi hieman turhaantuneena.
Seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana tuijottelin kuppiani istuessani Eliaksen edessä pöydän ääressä. Hiljaisuuden kuitenkin keskeytti keittiöön vyöryvät juhlijat, joiden puheensorina täytti jo eteisen. Moikkasin nopeasti muutamia puolituttuja ja haravoin ihmismassaa katseellani, kunnes silmiini osui Aksu, luokkamme ehkä puheliain poika. Raivasin tieni muiden ohi kohti Aksun iloisesti loistavia kasvoja ja vaaleaa hiuspehkoa. Huomatessaan minut, Aksu tuli luokseni, kaappasi karhumaiseen halaukseen ja melkein nosti irti lattiasta.
”Moi!” Aksu huusi nyt jo olohuoneesta kovalla pauhaavan musiikin läpi. Ilmeisesti Saara oli vääntänyt nupit kaakkoon heti ensimmäisten vieraiden saavuttua.
”Moi!” vastasin. ”Mä toin tänne yhen Eliaksen. Se on mun uus naapuri. Alottaa meidän luokalla ens viikolla. Aattelin, jos voisit pitää sille hetken seuraa.”
”Joo! Ota vaan ihan rennosti. Kohta se kuule tuntee kaikki täällä pyörivät kundit, ja miksei likatkin. Jos ei se sua haittaa, vai onko teillä jotain juttua?” Aksu kysyi pilke silmäkulmassaan.
Tönäisin Aksua olkapäähän työntyessäni hänen ohitseen pois keittiöstä, ja tiesin, että pian olisivat juorut liikkeellä. En silti tuntenut oloani levottomaksi.

Illan mittaan näin Aksun luotsaavan Eliasta porukan luota toiselle, ja pojat näyttivät viihtyvän yhdessä. Siinä vaiheessa pystyin jo itsekin rentoutumaan, vaikka vähän väliä pidin silmällä tarjoilupöytää, ja täydensin sitä tarpeen mukaan. Tanssin, nauroin ja juttelin kavereiden kanssa. Saara lehahteli innoissaan vieraiden keskellä ja yritti iskeä milloin ketäkin rinnakkaisluokkalaista poikaa.

Olin matkalla keittiöön, kun kuulin voimakkaan koputuksen ulko-ovelta. Ihmettelin, kuka sieltä voisi tähän aikaan enää tulla, kun kellokin oli jo reilusti yli puolenyön. Lähestyin valkoista ovea varovasti, koska eihän sitä koskaan tiedä, kuka sieltä tulisi kuokkimaan. Raotin ovea ja näin hämärässä valossa rappusilla seisovan naapurin vanhan rouvan. Rouvalla oli päällään vaaleanpunainen aamutakki ja päässään papiljotit. Lisäksi hän näytti erittäin vihaiselta.
”Kunnon kansalaiset yrittävät täällä naapurissa nukkua. Kymmeneen asti saa musiikki pauhata, mutta sitten hiljaisemmalle. Niin sanoo laki, mutta nytkin kello on jo yli puolenyön”, rouva paasasi ovella.
”Niin, niin anteeksi kamalasti. Laitetaan heti hiljaisemmalle.”
”Parasta onkin tai soitan poliisit!” rouva uhkaili.
Sulkiessani ovea, huomasin Eliaksen seisovan eteisen ovensuussa. Ilmeisesti hän oli tullut jossain vaiheessa olohuoneesta.
”Kuka se oli?” Elias kysyi.
”Naapurin rouva vaan. Pitää käydä sanomassa Saaralle, että musiikki hiljaisemmalle. Heti. Tai muuten täällä on kohta poliisit.”

Käännyin kannoillani ja lähdin olohuoneeseen etsimään Saaraa. Raivasin tietäni ohi tanssivien juhlijoiden ja kimaltelevien bilemekkojen. Nurkassa jokin minulle tuntematon pari oli kietoutuneina toisiinsa, eikä näyttänyt lainkaan välittävän muista. Haravoin katseellani olohuoneessa olevaa ihmismassa, mutta en nähnyt Saaraa missään. Noustessani portaita yläkertaan, olin kompastua sammuneeseen poikaan. Ilmeisesti osa oli tuonut mukanaan omia juomia. Yläkerrassa ei juurikaan ollut väkeä, joten Saara olisi ollut helppo löytää, mutta eipä näkynyt.

En voinut uskoa, että bileiden emäntä oli kadonnut taivaan tuuliin. Laskeuduin takaisin alakertaan ja päätin mennä itse hiljentämään musiikkia. Pauhaavien stereoiden luona käänsin musiikkia puolet hiljaisemmalle, ja onneksi kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Elias istui keittiössä ja tuijotteli ikkunasta pimeään yöhön. Istun puiselle penkille hänen viereensä ja käänsin katseeni samaan suuntaan.
”Missä Aksu?” kysyin.
”En mä tiiä. Hävis jo jotain pari tuntii sitten.”
Vilkaisin keittiön kelloa ja totesin sen lähentelevän kahta. En ollut nähnyt Saaraakaan pitkään aikaan. Silloin näin silmäkulmassani sinistä välkettä ja kääntäessäni katseeni ikkunaan, huomasin, että pihaan kaartoi juuri poliisiauto. Säntäsin ylös penkiltä ja samassa olin jo ovella Elias kintereilläni. Syöksyin pihalle juuri, kun poliisimies nousi autosta ja avasi sivuoven. En voinut kuin tuijottaa ällistyneenä, kun autosta nousivat Saara, Aksu ja pari minulle melkein tuntematonta poikaa.

”Saara!?” huudahdin raivon ja pelon sekaisin tuntein. ”Missä ihmeessä te ootte ollu?” Tässä vaiheessa Elias oli jo ehtinyt pihalle ja seisoi takanani niin lähellä, että tunsin hänen kevyen hengityksensä niskassani. Värähdin, koska ulkona oli jo kylmä, eikä minulla ollut ylläni kuin bilemekkoni ja korkokengät, jotka upposivat ikävästi pihassa olevaan loskaan. Elias kuitenkin kietoi kätensä hartioideni ympärille ja puristi minut itseään vasten.
”No, nämä bileet loppuvat sitten tähän, ja neiti Niemelän ja herra Mäntylän kanssa palaammekin sitten asiaan myöhemmin”, poliisimies sanoi. Siinä vaiheessa huomasin, että suurin osa juhlijoista oli kerääntynyt taaksemme etupihalle, ja he katselivat jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Sori”, Saara mutisi minulle kävellessään ohitseni kohti etuovea. Riistäydyin Eliaksen otteesta ja syöksyin kompuroiden Saaran perään. Saavutin hänet eteisen kynnyksellä.
”Siis mihnä sä oot ollu? Mitä sä oikeen ajattelit, ku noin vaan lähdit!?” huusin.
”Käytiin vaan kylällä. Yritettiin päästä baariin, mut poliisit tuli. Onneks ei jouduttu putkaan yöks. Noi toiset on jo täysikäsiä ja anto meille kyydin. Kai ne lukios on”, Saara soperteli, ja huomasin hänen varmasti ottaneen jotain, vaikka ei baarin asti olekaan päässyt. Kuulin poliisien hajottavan ryhmää pihalla, ja yksi oli tullut tyhjentämään taloa lopuista juhlijoita.
”No mä lähen nyt joka tapaukses kotiin. Mee nyt nukkuun ja koita selvittää pääs”, sanoin, nappasin omani ja Eliaksen takin naulakosta ja lähdin takaisin ulos.

Koko etupiha oli jo melkein tyhjä, ja näin Eliaksen seisovan keskellä pihatietä minua odottaen. Poliisit raahasivat kahta sammunutta poikaa kohti poliisiautoa, ja saatuaan heidät sisään, he käskivät meitä menemään kotiimme ja lähtivät.
”No me mennään sit vissin kävellen, vai?” Elias kysyi.
”Joo. En viitti enää soittaa äitille, ku se varmaan jo nukkuu.”
”Ok.”
Lähdimme kävelemään hiljaisessa yössä rinnakkain kohti kotikatuamme. Yhtäkkiä Elias tarttui minua kädestä ja sanoi: ”Ihan vaan siks, et jos sua rupee pelottaan.”
Hymyilin hänelle ja puristin hänen lämmintä kättään omassani. En muistakaan, koska olisin tuntenut oloni niin turvalliseksi.

Laura Levä



Kategoria: Mielipiteet