Uusi novellisarja alkaa!

Heräsin juuri ennen kelloni soittoa kaihtimien välistä pilkistävään valojuovaan. Nautin hetken sänkyni lämmössä, kunnes laskin paljaat varpaani hitaasti viileälle lattialle. Pukeuduin ja laskeuduin rappuset alakertaan. Olin vähällä kompastua rapuissa lojuvaan koululaukkuun. Se kuuluu veljelleni, tietenkin. Hotkaisin aamiaiseni, heitin takin niskaani ja nappasin koululaukkuni eteisestä. Huikkasin nopean hei, hei:n vanhemmilleni ja astuin ulos kirpeään maaliskuiseen pakkasaamuun.

Kävelin alaspäin viettävää kotikatuani reippain askelin kohti koulua pakkasen purressa poskipäitäni ja kuuntelin lintujen laulua. Ihaillessani puiden oksille kinostunutta lunta ja taivaanrannan takaa pilkottavaa kevätaurinkoa, huomasin tien vastakkaisella puolella olevan talon pihassa suuren muuttoauton. Talon avoimesta ovesta ilmestyi suunnilleen minun ikäiseni poika, joka huomasi tuijotukseni ja heilautti kättään suu iloisessa virneessä. Laskin punastuen katseeni ja nopeutin askeliani. En voinut olla ajattelematta, pitikö poika minua epäkohteliaana. En ole nähnyt häntä koskaan ennen, mutta silti minusta tuntui, kuin olisin tuntenut hänet aina. En myöskään saanut mielestäni sitä, kuinka komea poika oli. Nauravat, kirkkaan siniset silmät ja valloittava hymy. Tunsin punan taas nousevan poskilleni ja melkein juoksin loppumatkan koululle asti.

Koulupäivä tuntui kestävän ikuisuuden, enkä voinut olla miettimättä viikonloppuna olevia bileitä. Kaikkihan niistä puhuivat. Saaran bileet olivat aina olleet kevään kohokohta. Ketkä saisivat kutsun ja ketkä eivät? Se tuntui olevan kaikkien huolenaiheena heti, kun palattiin joululomalta. Minun ei sitä tarvinnut miettiä. Olimmehan me aina olleet Saaran kanssa kuin paita ja peppu. Totta kai olin automaattisesti mukana parhaan ystäväni bileissä. Minähän ne järjestelyt yleensä hoidinkin.

Heti kellon soidessa koulupäivän päättymisen merkiksi, Saara ryntäsi pulpetilleni varmistamaan, että tulen hänen kanssaan ostarille. Bilevaatteet olivat vielä hankkimatta. Aika kului kuin siivillä pyöriessämme ostarin ihmismassassa, ja ostosreissu jälkeen suuntasimme vielä Saaran kotiin, missä hänen äitinsä oli juuri laittamassa päivällistä. En tietenkään voinut kieltäytyä kutsusta, että jäisin syömään. Laitoin äidilleni pikaisen tekstiviestin, ettei minua tarvinnut odottaa kotiin syömään, ja suunnittelimme vielä Saaran kanssa bileitä myöhäiseen iltaan.

Vaikka Saaran isä tarjosi minulle kyytiä kotiin, sanoin meneväni mieluusti kävellen. Halusin kävellä taas sen pojan kodin ohi. En tietenkään sanonut sitä Saaran isälle. Kävellessäni kotiani kohti, vilkaisin pojan kotia, jonka pihassa ei enää ollut muuttoautoa, vaan valkoinen Peugeot, ja ikkunoissa roikkuivat kauniit kukalliset verhot. Silloin pojan kasvot ilmestyivät ikkunaan. Olin jäänyt kiinni tuijottamisesta. Taas.

Vihdoin on perjantai-ilta! Olin juuri lähdössä Saaralle viimehetken valmisteluihin, kun äitini huikkasi keittiöstä, että veisinkö matkalla kakun uusille naapureillemme. Siis kakun! Ihan tosi. Lupauduin kuitenkin, koska olin utelias näkemään taas sen pojan.

Sydän jyskytti rinnassani, kun nousi pojan kotitalon portaita. Painoin sormeni ovikellolle, ja ovi heilahti auki melkein heti.
”Moi! Huomasin kun kävelit pihatietä. Mä oon Elias”, poika sanoi, ja ojensi kätensä.
”Joo. Öö… siis moi. Reetta”, sanoin tarttuessani pojan käteen.
Käden puristus oli voimakas, mutta ei silti liian liikemiesmäinen.
”Tuu sisälle, mun äiti on kans kotona.”

Siinä samassa keittiön oviaukosta kurkisti kirkassilmäisen naisen kasvot, joita kehystivät laineikkaat vaaleat hiukset.
”Hei, sinä oletkin varmaan Reetta. Juttelin tuossa päivällä äitisi kanssa”, vaaleahiuksinen nainen hihkaisi. ”Minä olen Paula, Eliaksen äiti. Elias aloittaakin sitten ensiviikolla sinun kanssasi samalla luokalla”, nainen jutteli.
”Joo. Siis olen Reetta. Äiti lähetti teille kakun”, sanoin ojentaessani paketin naiselle.

Vuolaiden kiitosten jälkeen Paula katosi taas keittiöön, ja jäin eteiseen kahden Eliaksen kanssa. Kiusallisen hiljaisuuden aikana ehdin katsella hieman ympärilleni ja totesin talon jo eteisen perusteella todella kodikkaaksi. Vaaleat tapetit ja seinillä roikkuvat valokuvat. Yhdessä kuvassa oli ehkä noin viisivuotias poika, joka istui keinussa hymyillen kameralle. Toinen kuva oli ala-aste ikäisestä tytöstä, jolla oli päässään saparot ja selässä pinkki reppu.

Elias huomasi minun katselevan kuvia ja sanoi: ”Toi on mun pikkusisko. Se on nyt kolmosella.”
”Me siis muutettiin just Tampereelta.”
Tampereelta?! Ne tulivat sitten tänne metsien keskelle.
”Kiva”, sain kuitenkin sanottua. Vääntelin käsiäni kiusaantuneena.
”Säkin oot siis ysillä”, Elias ennemminkin totesi, kuin kysyi.
”Joo.”
”Mun kaverilla Saaralla on huomenna bileet. Seiskalta alkaa. Haluutsä tulla sinne? ”möläytin yllättäen itsenikin.
Elias meni hämilleen, mutta vastasi kuitenkin: ”Joo, jos se vaan käy sille sun kaverille.”
”Saaralle? Totta kai. Tutustut samalla muihin meidän ikäisiin. Vaikka kyllähän sä nyt sitte jo mut tiiät, jos kerta tuut samalle luokallekin”, lörpöttelin, kunnes tajusin sulkea suuni.
”Jos mä sitten tuun hakeen sua vähän ennen seiskaa, niin voidaan mennä yhdessä”, Elias sanoi.

Apua! Enhän minä nyt tajunnut, että me menisimme yhdessä. Mutta enhän minä nyt voi Eliasta yksinkään Saaran luo lähettää. Menisin kuitenkin pojan kanssa! Yleensä vain seurustelevat parit tulevat yhdessä, tai oikein hyvät ystävät. Enhän minä edes vielä tunne Eliasta. Tajusin Eliaksen odottavan vastaustani ja sanoin että totta kai se kävisi. Sitten sanoin, että minun oli kyllä pakko mennä. Huikkasin heipan Paulalle ja melkein juoksin heidän pihatiensä poikki jalkakäytävälle asti.

Mitähän tästä vielä tulee? Mietin kävellessäni hiljalleen alkavassa lumisateessa kohti Saaran kotia. Lumihiutaleet tanssivat ympärilläni, ja aurinko oli juuri laskemassa taivaanrannan taa. Tästä voisi tulla elämäni paras kevät. Tai sitten se olisi kaikista kamalin.

Laura Levä



Kategoria: Mielipiteet