The naked truth

Viime vuonna pyöri blogimaailmassa otsikon mukainen haaste, johon itsekin sain haasteen. En voinut toteuttaa sitä. En ollut tarpeeksi vahva julkaisemaan itsestäni meikittömiä kuvia omien hassujen kiharoideni tai lyhyiden hiuksien kanssa. Muistan, kun ihastelin muiden kuvia, kuinka täydellisiä tytöt olivatkaan ilman meikkiä. Kuinka itsevarmoja ja persoonallisia. Toisaalta kärsin suuresta kateudesta. Miksi mun itsetunto tai oman minäkuvan ajatusmalli ei salli tälläistä haastetta. Mietin sitä pitkään. Ajattelen ulkonäköä päivittäin ja ihan liikaa. Miellytän muita käyttämällä pidennettyä tukkaa ja kamalaa maskara kerrosta. Saan siitä itsevarmuutta, en väitä vastaan. Mutta nyt viimeaikoina jotkin asiat ovat vain loksahtaneet paikalleen, eikä sen tapahtuminen haittaa mua yhtään.

Mähän voisin olla ihan hyvä näinkin? Voin olla vähän pyöreämpi, kuin muut. Voin olla kiharapäinen pörrötukka, joka herää lampaan näköisenä aamuisin. Voin olla pienirintainen, mutta minkäs mahdat. Voin sanoa, että reidet höllyvät ja muutama selluliitti kurkistaa reiden ulkosyrjältä. Mun maha pönöttää, jos syön yhdenkin leivän liikaa päivässä, mutta nyt mulla on olo, että ihan sama. Antaa niiden olla. Moni järkyttyy, jos mainitsen syöväni jäätelöä tai käyväni ravintolassa tai ihan vaan mäkkärissä. Enhän mä voi, kun oon niin fitnessfitness. Ei. Kyllä mä voin. Sitäpaitsi mä en ole ikinä ollut mikään fitnessfitness, vaan ikuinen painonpudottaja sekä kehon muokkaaja. Mielestäni fitnesstypyillä on rasvaprosentti about 0. Mulla ei taida edes mittarin lukemat riittää tähän mittaukseen :D !!! Mä voin myös juoda siideriä ihan ilman kenenkään lupaa, se ei pilaa mun itsetuntoa, toisin kuin ihmiset, jotka kyttäävät jatkuvasti mun tekemisiä. En pelkää kaloreita, en pelkää lihomista, en pelkää toisten ihmisten sanoja. Pelkään toisten ihmisten ajatuksia, mutta siitä on päästävä yli. 

Jälleen, kun Topias tuli kotona käymään, mä sain ihan helkkarin paljon itseluottamusta. Sain varmuutta jälleen siitä, että mä oon täydellinen yksilö näin. Kuinka yksi ihminen, voi saada henkisesti ja fyysisesti niin hyvän olon aikaan. Miks täytyy kokoajan piiskata itseä yksinään ja purkaa pahaa oloa etsimällä itsestä lisää vikoja?

oona-mielipideKANTTI.jpg

Mä uskalsin tehdä sen. Puhua teille asiasta suoraan ja julkaista itsestäni kuvan, missä en ehkä tunne itseäni niin viehättäväksi, mutta sisältä kauniiksi. Olen tuntenut itseni kauniiksi monina aamuina. Siksi aamut ovat parhaimpia. Myös ulkoisesti aamut ovat minusta parhaimpia. Et ole kerinnyt vertaamaan itseäsi muihin. Et ole kerinnyt syömään aamupuuroa tai leipää, joka turvottaa vatsasi, etkä ole kerinnyt olemaan muiden mielipiteistä riippuvainen.

Jätin ripsienpidennykset pois arjesta, kun Topias lähti armeijaan. Mä totuttelen nyt luonnolliseen itseeni arkisin. Olen jopa pitänyt itseäni kauniina aamuina, kun herään ilman ripsienpidennyksiä. Vihaan meikkaamista, mutta teen sen edelleen luodakseni varmuutta itselleni sekä parantamalla muiden mielikuvaa musta. Yritän miellyttää muita omalla ulkonäöllä ja niinhän lähes kaikki tekevät. On ihana saada huomiota ja tulla kehutuksi. Mä en jostain syystä ole enään kaivannut sitä läheskään niin paljon kuin aikaisemmin. Uskon sen olevan merkki siitä, että mun itsetunto edistyy. Luotan olla se, joksika mut on luotu. Mulla on käynyt mahtava tuuri, kun mun elämä on lähtenyt tänä keväänä rullaamaan niin mallikkaasti. Olen saavuttanut asioista, joista saan olla ylpeä. Parantanut henkistä puoltani ammattiavulla, häpeämättä sitä yhtään! Olen saanut uusia upeita ystäviä, jotka kysyvät multa miten menee ja tsemppaa, jos joku mättää.

Ihmiset saavat ensivaikutelmia ja vääriä mielikuvia ihmisistä puheiden perusteella. Uskon myös vahvasti, että mulla on paljon niitä vihaajia, mutta minkäs minä sille mahdan. Mä viihdyn omassa elämässäni nyt näin. Saan asiat itse tehtyä ja saan kaiken minkä eteen teen töitä henkisesti sekä fyysisesti. Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus ja kun kaikki osa-alueet ovat kohdallaan, ihminen voi hyvin. Mä voin hyvin. Oon taistellut viimeiset 2-vuotta todella huonoa itsetuntoa vastaan, enkä viime vuonna lähtenyt edes ulos kavereiden kanssa, jotka mua pyysivät. Mä en pystynyt. Olin ahdistunut ajatuksesta, että joku muodostaa musta mielipiteen tai näkee, kun joku kohta mun kropasta on epäkunnossa.

Mä pääsen siitä pikkuhiljaa yli. Uskallan tallustaa kaupungilla ilman tukea ja turvaa. Uskallan mennä uusiin paikkoihin, vaikka pelko edelleen hiipii selkärangassa. Kaikista pahinta on ajatella, että siellä ruudun toisella puolella on oikeita ihmisiä, jotka saattavat nähdä mut livenä, tietäen koko mun elämän. Tehden musta jatkuvasti uutta mielikuvaa kirjoitusten perusteella. Se on pelottavaa, jos joku. Jos kukaan on huomannut, niin asukuvat ovat olleet kesän aikana suurilta osilta poissa kuvioista. Miksi? Siksi, että tää helle on turvottanut mut ja oon syönyt liikaa jäätelöä asukuvia varten. Ihan sama, en selittele. Treenailut on mennyt pyllylleen jalan rasitusvamman takia ja ruokailuajat heittäneet hullun myllyä. Saattaa kuullostaa naurettavalta, mutta kaikista eniten mä pelkään, että joku lukee mun blogia ja tunnistaa mut livenä. Rakastan kirjoittamista ja tunteista puhumista. Rakastan sitä, että joku vaivautuu piristämään mun päivää pienillä ihanilla kommenteilla. Oon iloinen, että oon päässyt näin pitkälle itseni kanssa ja saavuttanut asioita monelta kantilta. Kaikista tärkeintä mulle nyt on, että mä voin hyvin ja opettelen elämään todellisen itseni kanssa ja hyväksymään peilikuvani tälläisenä kuin mä oikeasti olen.

Mielipiteen kirjoitti Oona Kari
Mielipide on julkaistu myös Oonan blogissa heinäkuussa 2014



Kategoria: Mielipiteet