Kun mielen pomona on syömishäiriö

Ala-asteella se alkoi. Minua kiusattiin, haukuttiin ja jätettiin yksin. Terveydenhoitajalta juoksin itkien kotiin, kun hän jälleen murskasi pienen tytön mielen, jankuttamalla siitä, kuinka ylipainoinen olen.

En kuulunut mihinkään ja sain päivät pitkät katsella sivusta, kun hyvät ystäväni puhuivat minusta pahaa. Kiusaus ei ikinä mennyt fyysiseksi, joten siitä sain olla onnellinen. Kukaan ei puuttunut kiusaamiseen edes silloin, kun siirryin ylä-asteelle. Yksin olo jatkui ja minulle huudeltiin kaupungilla, kuinka läski olen. Loppujen lopuksi en enää lähtenyt mihinkään, vaan jäin yksin kotiin ja turvauduin sen aikaiseen poikaystävääni.

Yläaste oli rankkaa aikaa. Silloin tapahtui niin paljon itsetuntoa kolauttavia asioita, jotka tulevat vaikuttamaan minuun vielä aikuisiälläkin. Harkitsin paljon asioita, joita ei olisi enää jälkikäteen muutettu. Itsetuhoisia ja pelottavia ajatuksia. Kukaan ei kuitenkaan puuttunut asiaan, vaikka pyysin apua. Muutin toiselle paikkakunnalle ja odotin, että saisin aloittaa elämäni puhtaalta pöydältä uusien kavereiden, uuden unelmien koulupaikan, ensimmäisen oman huoneeni ja rauhallisen parantuneen mielen kanssa. Lähdin opiskelemaan hyvin pinnallista alaa. Mielestäni oli upeaa päästä niin haluttuun kouluun ja tunsin vihdoin saavuttavani jotain. Aikaa kului vuosi ja ammattini oli murskata minut. Jokainen virhe näkyi päivittäisen peiliin tuijottelun ansiosta. Aloin saada rajuja paniikkikohtauksia, jotka saattelivat minut kerta toisensa jälkeen sairaalaan. Yhtäkkiä olin kierteessä, jolloin ulkonäöstä ja painon pudottamisesta tuli pakkomielle.

symishiri1.jpg
Viime keväänä tein sen. Ymmärsin, ettei kaikki ole nyt aivan kunnossa. Kuntosaliharjoittelu, joka aikaisemmin oli minulle voimakeino selvitä ajatuksistani, vei ruokahaluni nollaan. Näin itseni peilistä hirviönä. Vähensin syömiseni minimiin ja katsoin tarkasti kalorit, hiilihydraatit ja proteiinit. Kirjasin tarkasti ylös neljä kovaa treenipäivää ja joka ikisen ruokailun. Treenipäivien lisäksi lenkkeilin paljon, vaikka vihaan sitä. Vertailin itseäni luokkakavereihini ja koulussa oleminen tuntui mahdottomalta. En jaksanut enää aamuisin herätä opiskelemaan tai lenkkeilemään. Jokaisen tiukan dieettiviikon jälkeen, jolloin olin karsinut kaikki hiilihydraatit ja rasvat minimiin, seurasi ahmiminen oksennusrefleksiin saakka. En kuitenkaan oksentanut, koska ajatuskin pelottaa. Tätä jatkui viikkoja. Pikkuhiljaa tajusin myös, että ahmimista oli ollut jo lapsuudessa. En ollut ollenkaan tiedostanut asiaa. Sain koululääkäriltä lähetteen Syömishäiriö poliklinikalle. Pelkäsin ihan hulluna, mutta oli helpottavaa saada diagnoosi pahaan oloon.

Pääsin hyvään hoitoon, joka tapahtui aluksi kaksi kertaa viikossa. Tukena oli paras ystäväni, poikaystäväni ja perheeni. Ei juurikaan muita. Alku oli haastava. En kertonut kellekään ulkopuoliselle tilanteestani, vaan annoin sen liukua omalla vauhdillaan suuntaan ja toiseen. Kesää kohden mieliala huononi ja pääsin ylilääkärin juttusille. Diagnoosina keskivaikea masennus, joka on aaltoillut nuoruudesta lähtien. Olin helpottunut, että syy oikeastaan koko nuoruuden vaikeudelle löytyi. Pikkuhiljaa sain ruokailut kuntoon ja ahmiminen loppui. Itsetuntoni oli parissa kuukaudessa noussut hirmuista vauhtia ylöspäin. Käynnit jatkuivat nyt kerran viikkoon. Olin onnellinen, että sain ammattitaitoista apua.
symishiri2.jpg
Kesä meni omalla painollaan ja opin nauttimaan pienistä asioista, kuten ulkoilmasta ja kahvin juomisesta. Elämäni oli hetkessä muuttunut täysin. Tutustuin moniin elämänhallintakirjoihin ja sain apua masennukseen sekä itsetuntoon rentoutusharjoituksista. Nyt tästä kaikesta on kulunut vähän päälle puoli vuotta ja olen elpymisvaiheessa. Nukun paljon ja olen kokoajan väsynyt. Ruoka tuottaa huonoa oloa, mutta onneksi siihenkin sain selityksen. Elpymisvaihe on vaihe, jolloin huonoja päiviä on enää muutama viikossa ja kaikki se masennus on nyt nukuttava pois, jotta voin ja jaksan hyvin. Olen varma, että elämä voittaa täysin vielä jonain päivänä. Jatkan parantumista ja pyrin nauttimaan asioista, jotka ovat minulle terapiaa.

 Nimetön kirjoittaja



Kategoria: Mielipiteet