Tasa-arvo?

Miksi maailma on niin mätä paikka? Ihmiset yrittävät nostaa itseään jalustalle samalla, kun syyttävät muita huonosta toiminnasta. Miksi näin, koska emmekös me elä tasa-arvon kulta-aikaa maailmassa, missä kaikki ovat toistensa kavereita – ketään syrjimättä.

Harva enää uskoo niin, nimittäin tälläkin hetkelle murhataan viattomia ihmisiä ties millä perustein! Ehkäpä heidän uskonsa, ihonvärinsä, ajatusmaailmansa oli se, mikä johti tällaiseen vääryyteen.

Ihmisillä on jalo taipumus sortua sekä valheisiin että toisten satuttamiseen. ”No mut... Enhän mä mitään loukkaa, mä kerron mun mielipiteen” sanomme usein riitojen keskellä, kun olemme saaneet toisen juoksemaan itkien pois. Ja taas kerran puolustamme itseämme. Mikähän siinä on, että ihmismielelle on niin kauhean vaikeaa myöntää oma virhe ja pyytää anteeksi? Eihän sen pitäisi olla niin, mehän olemme itse aina niin ystävällisiä toisillemme, emme koskaan halua satuttaa ketään, pyydämme aina anteeksi, jos olemme tehneet väärää... Mutta siltikin asia on niin. Ja se on suuri vääryys.

Elämässä on tullut kerran vastaan erään ala-asteikäisen tytön suusta asia, jota kaikkien pitäisi pohtia: ”Anteeksipyyntö on rohkeutta, mutta anteeksiantaminen viisautta.” Ehkäpä asia ei ole niin, sillä usein sanottu anteeksipyyntö menettää pikkuhiljaa merkityksensä, ja se muuttuu pelkäksi tavalliseksi, arkiseksi lauseeksi. Samoin kuin ”Saat anteeksi” on lopulta sekin pelkkä lause. Miksi ihmisten pitää sanoa sanoja, joita ei tarkoita? Usein koulumaailmassakin opettaja käskee antamaan anteeksi ihan vain siksi, kun toista käskettiin pyytämään anteeksi.

Eihän maailman niin pitäisi pyöriä, että toiset käskevät alempiaan tekemään asioita, joita he eivät välttämättä halua itse tehdä, vaan laittavat muut likaamaan kätensä heidän puolestaan. Aina lopulta joku raukka paljastuu toisen marionetiksi, joka haluaa omat nukkensa omiin tarkoituksiinsa.

Ja tästä päästäänkin seuraavaan asiaan. Miksi ihmiset vähättelevät itseään, haukkuvat rumaksi vaikka tiedostavat, etteivät todellakaan ole sitä? Näemme usein televisiossa ohjelmia siitä, kuinka ”vanhat” (n.40-vuotiaat) naiset käyvät kauneusleikkauksissa ”pysyäkseen nuorina ja kauniina.” Mitä järkeä tässäkin on, kun eihän ihminen itse muutu, jos ulkonäkö rappeutuu ja vanhenee.

Mikä edes ajaa meidät tällaisiin epätoivoisiin asioihin, kuin kauneusleikkaukset? Onko ihmisen mieli todellakin niin sairas ja alentuva, että jos joku sanoo rumaksi niin toiset menevät heti alistettuina muokkaamaan itseään, toivoen jonkun silloin hyväksyvän paremmin?

Missä on se rohkeus ja itsekunnioitus, joka alkaa pikkuhiljaa hälvetä sitä mukaa, mitä vanhemmaksi tulemme? Sumua, illuusiota, pelkkää valetta? Vai onko sitten niin, että he, jotka sen menettävät löytävät itsensä uudestaan vanhempana, joskus liian myöhään, osa ei ollenkaan.

Kirjoittanut Aisha Benahmed



Kategoria: Mielipiteet