Tulisia tyttöjä

MSFF_header.jpg

Kuva: Jukka Tarkiainen / Midnigth Sun Film Festival

Keskiyön aurinko, oudolla tavalla onnellisia ihmisiä ja neljä elokuvaa käynnissä. Sodankylän elokuvajuhlilla et ehkä näe houkuttelevimpia uutuuksia tai juuri restauroituja mestariteoksia. Silti, joka vuosi se yllättää hurjalla tasollaan. Festivaalin vaikutus on suorastaan riippuvuutta aiheuttava, kerran siellä käytyä sinne on palattava, vuosi toisensa jälkeen.

Elokuvat alkavat aamu kymmeneltä ja saattavat loppua seuraavana aamuna yhdeksältä. Neljässä elokuvateatterissa (fyysisesti kaksi telttaa, koulun sali ja yksi teatteri) elokuvia pyörii samaan aikaan. Parhaimmillaan festivaalilla olo on kuin karkkikaupassa. Menisinkö surrealistiseen meksikolaiseen, Tsadin ainoan elokuvaohjaajan näytökseen, Zidanea katsomaan vai maailman kenties kauneimpaan elokuvaan?

Yhden rivin elokuvat toimivat jo kolmella mantereella ja vuosikymmenellä. Sodankylässä parasta onkin se uskomaton monipuolisuus. Tietyn genren, hetken tai maan elokuviin kyllästyisi isoissa annoksissa nautittuna. Ulkoisesti erilaiset elokuvat voivat kuitenkin sisältää samoja teemoja. Sodankylässä elokuvien välisten yhteyksien syntyminen on jatkuvaa ja kertoo hyvin siitä, kuinka universaalista taidemuodosta on kyse.

”Kaksi plus kaksi on…” oli tämän vuoden yllättävin toistuja. Siihen törmäsi Jennifer Barkerin emännöimässä ”Vaarallisia katastrofeja” -mestariluokan lyhytanimaatioissa sekä yön ja päivän tyttöjen taistelun lopulla Jacques Rivetten Duellessa. Oma festivaalisuosikkini Fimpen -futissankari päättyi laskutoimituksen vastauksen pohdintaan. 6-vuotiaana Ruotsin maajoukkueeseen noussut pikkupoika lopetti uransa MM-kisojen karsintoihin, koska halusi oppia laskemaan, lukemaan ja kirjoittamaan.

Aivan näin yksityiskohtaiseksi eivät yhteydet yleensä mene, vaan elokuvien virrasta saattaa huomata istuvansa todellisessa isä-lapsi-suhdeputkessa, millaiseksi Sodankylän perjantaipäivä muodostui. Iltapäivän Sarah Plays a Werewolf (2017) ja Sodankylän tämän vuotinen päämykkä Tulinen tyttö (1928) sisälsivät kaksi isä-tytär-kuvausta, toisistaan täysin päinvastaisia.

Festivaalivieras Katharine Wyssin esikoiselokuva Sarah Plays a Werewolf ei päästänyt katsojaansa helpolla. Sarah on silminnähden epävakaa nuori, jonka kenties ainut syy elää on teatteriharrastus. Veli on muuttanut opiskelemaan,ja hänen paras ja ainut ystävä on enemmän kiinnostunut pojista kuin teatterista. Isä käyttää Sarahia seksuaalisesti hyväkseen. Isä pauhaa kuin Wagnerin ooppera ja yrittää saada kaikki toimimaan omina käsinukkeinaan.

”Sarah haluaa tehdä itsemurhan ja se on isälle ok”, toteaa Sarahin pikkusisko tiivistyksenä. Isän ollessa vastuuton ja repivä, ei teatteriharrastuksestakaan Sarah saa tasapainoa. Teatteriohjaaja lähinnä istuu paikallaan, kun nuoret yrittävät kilvan tehdä rajumpaa ja aidompaa. Sarahin performanssi ylittää sen veteen piirretyn rajan siitä, mikä on hienoa ja sopivaa teatterin lavalla. Se mikä toisen tekemänä olisi ”coolia”, saa Sarahin tekemänä vaisun vastauksen ja kritiikkiä.

Teatteri ei eheytä, vaan suorastaan rakentaa Sarahin tragediaan johtavaa toimintaa. Elokuvan nimi tulee kohtauksesta, jossa Sarah romahtaa teatteriharjoituksessa, alkaaa haukkumaan ja päätyy puremaan ystävällisintä kanssa näyttelijöistä. Sarah näyttelee ihmissutta, vaikka kaikille muille tämä tapahtuu näyttämön sijaan todellisuudessa.

TULINEN_TYTT_header.jpgOnneksi seuraavan näytöksen lähes 90 vuotta aikaisemmin tehdyn Tulisen tytön isä pelastaa uskon isyyteen. Päähenkilö ”Patsy” on pirskahteleva ja iloinen nuori neito. Hänen rinnallaan tylsä isosisko on se, johon äiti on pistänyt panoksensa hyvien naimakauppojen suhteen. Äiti ei näe Patsyssä mitään, vaan asettuu aina isosiskon puolelle, oli kyseessä sitten tiskausvuoro tai upouusi takki. Isä on pahasti tossun alla. Sohvalle päästyään hänet häädetään siitä heti vedoten äidin suurempaan tarpeeseen päästä makuulle. Hän menee auttamaan Patsyä tiskauksessa.

Patsy on rakastunut siskon sulhaskandidaattiin. Siskon ihastuessa toiseen mieheen, Patsylle aukeaa mahdollisuus. Sisko ei kuitenkaan halua luopua turvallisesta vaihtoehdosta, vaan kiristää Patsyä. Ensimmäistä kertaa isä nousee äänekkäästi äitiä vastaan puolustaakseen Patsyä. Isä rakastaa vaimoaan ja kumpaakin tytärtään, mutta hänen on lähdettävä juuri heidän takia. Seurauksena on sovinto ja onnellinen loppu.

Kahden itsenäisen nuoren tytön tarinat päättyvät päinvastaisesti. Sarah tappaa itsensä, mutta Patsystä tulee onnellinen, kun äiti, sisko ja unelmien mies alkavat huomioimaan häntä. Nuorena olemisen keskeiset asiat itsensä etsiminen ja jonkinlainen vain itsestään vastuussa oleminen näkyvät elokuvissa hyvin eri tavoin.

Isien toiminta johtaa toisen tytön turvattomuuteen ja toisen turvalliseen kasvamiseen. Sarahin isä tukee tyttären ahdistusta ja teatteri oikeuttaa sen. Patsy puolestaan saa turvallisesti rakastua ja kokea ikänsä asioita samalla saaden olla vielä lapsi. Sarahin lapsuus on katkaistu ties kuinka nuorella iällä.

Lapset ja nuoret ovat elokuvissa useimmiten sivuroolissa. Silloin kuin joku elokuvaohjaaja tarttuu lapsuuteen tai nuoruuteen, hän käsittelee sitä aikuisten näkökulmasta tai sitten omasta enemmänkin unelman omaisesta lapsuudestaan. Vaikka paljon kahdessa elokuvassa on kyse vanhemmuudessa, Sarah ja Patsy ovat kummatkin pääroolissa tunteineen ja tekoineen.

Sodankylän elokuvajuhlista voisi kirjoittaa kymmenillä näkökulmillä ja lähestymistavoilla. Viime vuonna pohdin Ruotuväessä maanpuolustuksellisia teemoja festivaalin elokuvissa, nyt nuorten lehdessä tartuin nuoruuteen kahden upean ja liian harvinaisen nuoren tytön kuvauksen kautta. Liekö ohjelmistosuunnittelun nerokkuutta vai mitä, mutta kontrasti on suurenmoinen.

Teksti: Totti

Muut kuvat: Midnight Sun Film Festival / Lehdistökuvat



Kategoria: Arkielämää