Poika, joka pelkäsi hukkumista

Tällä novellilla taisin reilu vuosi sitten johonkin kilpailuun osallistua. Voittoa ei tullut, mutta paljon hyvää kokemusta :).  Toivottavasti tykkäätte!

Poika, joka pelkäsi hukkumista

Aatu oli aina pelännyt uimista. Aina hän oli pelännyt, että hukkuisi. Aina, kun mentiin kaveriporukalla rannalle, Aatu oli ainut, joka jäi vain katselemaan. Vesi on hallitseva elementti. Tarvitsemme sitä pysyäksemme hengissä. Se voi myös tappaa meidät.

Lukuvuoden viimeinen koulupäivä on aina ollut pelkkää naurua täynnä. Varsinkin nyt, kun peruskoulu päättyi ja kourassa oli yläasteen päättötodistus. Juhla koulun salissa oli ohi. Astuessaan viimeistä kertaa ulos koulun ovista Aino kainalossaan Aatu ei voinut olla tuntematta pientä haikeutta sisimmässään. Kaikki lähtisivät omille teilleen, aikuistuisivat ja osaa ei näkisi enää koskaan. Hän kuitenkin pakottautui hymyilemään Ainolle kevätauringon osuessa heidän kasvoihinsa, ja moiskautti suukon Ainon nenän päähän. Tästä se alkaa. Vapaus.

Seuraavana päivänä Aatu täytti 16 vuotta. Ainon syntymäpäivä olisi paria päivää myöhemmin. Aamulla noustessaan hän oli kompastua lattialla makaavaan chihuahuaan. Aatu käveli huoneensa vastakkaisella seinustalla olevan lipaston luo ja penkoi sieltä puhtaita vaatteita. Samassa puhelin kilahti viestin saapumisen merkiksi.

Ainolta tulleessa viestissä luki: ”Hyvää syntymäpäivää rakas! Ilahtuneena Aatu tekstasi vastauksen, ja puettuaan hän lähti keittiöön etsimään syötävää. Keittiössä odotti suuri lahjapaketti ja kasa juuri paistettuja lettuja. Aatu käveli jääkaapille ja otti sieltä purkillisen tuoremehua. Pesuhuoneesta kuuluivat äidin touhuamisen äänet, ja jos oikein tarkasti kuunteli, hiljainen hyräily. Keittiö kylpi kirkkaassa aamuauringossa, ja Aatu tunsi olonsa rauhalliseksi ja keveäksi. Edessä olisi pitkä kesä, jonka hän viettäisi Ainon ja kavereidensa kanssa.

Iltapäivällä Aatu kuuli ovikellon kilahtavan ja avasi oven sen takana odottavalle Ainolle. Aino kapsahti Aatun kaulaan ja suuteli häntä kevyesti huulille.
”Ootko valmis? Me lähetään nyt rannalle!” Aino hehkutti innoissaan.
Eikö Aino muistanut, että hän inhosi uimista? Aino oli kuitenkin niin innoissaan, että Aatu vastasi hänelle:
”Toki. Lähetään vaan.”

He kävelivät lyhyen matkan Aatun kotoa merenrannalle. Ilta-aurinko lämmitti heidän kasvojaan, ja mereltä päin kävi hento tuulen vire.
Rannalla, onneksi pitkän matkan päässä vedestä, heitä odotti Aatun yllätykseksi koko kaveriporukka. He olivat pystyttäneet suuren telttakatoksen ja tehneet nuotion. Aatu sai vastaansa monet onnentoivotukset ja halaukset, joiden jälkeen ruvettiin syömään. Iloinen puheensorina ja nauru kantautuivat kauas. Ruuan jälkeen monet muodostivat pieniä porukoita, joissa juteltiin tai pelailtiin jotain.

Vaikka korkeista aalloista oli moneen kertaan varoiteltu, halusi Aino silti mennä uimaan. Kello lähenteli jo kymmentä, ja aurinko oli juuri painumassa horisontin taakse, mutta ulkona oli silti vielä valoisaa. Muiden jäädessä kauemmas nuotion äärelle, Aatu ja Aino kävelivät kohti rantaviivaa.
”Tulisit säkin”, Aino maanitteli.
”En mä nyt halua. Mä inhoan uimista.”
Aino ei Aatusta välittänyt, vaan saatuaan paidan päänsä yli, hän heittäytyi nauraen kohti aaltoja ja lähti uimaan pitkin vedoin kohti ulappaa. Aatu jäi istumaan vieläkin lämpimään rantahiekkaan, ja vaipui ajatuksiinsa Ainoa katsellen.

Aatu kuitenkin havahtui pian kimeisiin avunhuutoihin, jotka kuuluivat Ainolle. Sydän hyppäsi kurkkuun, kun hän huomasi Ainon pärskivän vettä, ja taistelevan pysyäkseen pinnalla. Aatu katseli hädissään ympärille apua hakien, mutta muut olivat liian kaukana ehtiäkseen apuun. Ainon luo olisi matkaa noin sata metriä. Pystyisikö hän uimaan tuon matkan ja vielä takaisinkin, vaikka se oli hänen pahin pelkonsa? Ainon vuoksi hän kuitenkin tekisi mitä tahansa. Hän riuhtoi paitaa päänsä yli juostessaan kohti vesirajaa. Vihdoin hän rikkoisi sen pelkonsa rajan. Hän heittäytyi vasten aaltoja ja lähti uimaan kohti Ainoa. Vaikka suuret aallot löivät Ainon yli kadottaen tytön aina välillä näkyvistä, hän kuitenkin ilmestyi aina uudelleen pinnalle. Ja koko ajan Aatu pelkäsi, että mitä jos ei ilmestyisikään.

Lähestyessään tyttöä Aatu huomasi tämän itkevän, ja päästessään vihdoin tämän luokse, hän kietoi kätensä Ainon vyötäisille. Silloin hän vasta tajusi, että tytön nilkka oli jäänyt kiinni ajopuun koloon. Saatuaan Ainon jalan vihdoin vapaaksi, hän lähti uimaan kohti rantaa tyttö tiukassa otteessaan. Kaikki heidän ystävänsä olivat kerääntyneet ihan rannan tuntumaan ja katselivat merelle. Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Päästyään pois vedestä, hän nosti Ainon syliinsä, käveli kauemmas, lysähti polvilleen ja laski varovasti yskivän tytön makaamaan rantahiekkaan.

Vasta siinä vaiheessa Aatu tajusi, kuinka voimaton hän oli. Hän ihmetteli, että oli selvinnyt takaisin rannalle. Hän oli voittanut pahimman pelkonsa. Hän nousi ylös ja perääntyi taaksepäin, yhä Ainoa katsellen. Mutta silloin se iski. Voimalla ja takaa päin. Se kaatoi hänet vatsalleen hiekkaan, ja sen imu veti hänet pakolla mereen. Aatulla ei ollut enää voimia taistella aaltoa vastaan. Hän haroi hiekkaa sormillaan ja yritti huutaa, mutta sai vain suunsa täyteen merivettä. Hän ajautui kauemmas rannasta. Ainon huuto kantautui hänen korviinsa kaukaisena, kun hän alkoi vajota. Aatulla ei ollut enää voimia uida pintaan. Hän oli kuitenkin ollut rohkea ja kohdannut pelkonsa pelastaessaan Ainoa. Aino saisi elää, vaikkakin ilman häntä.

Aatu yritti hengittää, mutta ei pystynyt. Samassa se iski hänen tajuntaansa. Hän oli rikkonut rajan.

Laura Levä

 


Tagit: novelli, Laura
Kategoria: Arkielämää