Kolmas kohtaaminen

Miksi ihmisten täytyy olla niin arvoituksellisia? En tosiaankaan tiedä, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Tuo poika on minulle vain etäisesti tutun näköinen, mutta minusta tuntuu, että hän tuntee minut paremmin kuin luulenkaan. Enkä ole yhtään varma, onko se hyvä vai huono asia. Mitä minulle on tapahtumassa?

Menin koulusta suoraan kotiin, vaikka tiesin äidin odottavan siellä. Siitä on tullut kauhea hyysääjä sen onnettomuuden jälkeen. Nyt olisin kuitenkin kerrankin halunnut jutella jonkun kanssa, mutta kotona ei ollutkaan ketään. Keittiön pöydällä odotti vain lappu, että äiti ja veli olivat lähteneet sairaalaan poistamaan kipsiä. Pikkuveljeni on onnekas. Nyt vihdoin päästessään eroon kipsistään, hän voisi taas alkaa elää normaalia elämää.

Mutta mitä minä tein? Sain arvoituksellisia vihjeitä tuntemattomilta, ja kaverini kohtelivat minua oudosti. Miten kaikki voisi koskaan palata ennalleen?
………………………………………………………………………………………………………………………………………………………………………

Pian minusta rupesi tuntumaan, että ainut minut järjissä pitävä voima oli koulussa käynti. En ole nähnyt tätä arvoituksellista poikaa moneen päivään. Mainitsin siitä Nealle, mutta häntä ei ilmeisesti huvittanut puhua tästä aiheesta.

”Varmaan muuttanut pois. Tai sitte se on vaan kipeenä,” Nea sanoin. ”Mutta mun täytyy nyt mennä. Moikka!” Nea huikkasi harppoessaan pihan poikki kohti isänsä autoa.

Jäin seisomaan keskelle koulun pihaa, ja katselin kohti taivaanrannan takana pilkottavaa aurinkoa, joka oli juuri laskemassa. Kohta tulisi kesä. Kevätlukukausi olisi hetkessä ohi. Kävellessäni portista ulos, tömähdin suoraan päin jotain kovaa ja yhtä aikaa pehmeää.

”Mit...” aloitin, mutta yhtäkkiä tunsin kevyen, lämpimän suudelman poskellani. Olin aivan pyörällä päästäni, kun poika vetäytyi taaksepäin, ja huomasin katsovani suoraan tummanruskeisiin, nyt jo tutuksi tulleisiin silmiin.
”Toivottavasti tämä auttoi,” poika sanoi, virnisti hieman ja lähti harppomaan poispäin.

Laura Levä   

 


Kategoria: Arkielämää