Toinen kohtaaminen

Olen taas koulussa, olen taas koulussa, olen taas koulussa… Yritän rauhoittaa itseäni, vaikka eihän minulla edes ole mitään jännitettävää; samat vanhat kaverit, opettajat ja koulun käytävät. Olen kuitenkin ollut poissa aika pitkään, joten moni asia tuntuu uudelta ja jännittävältä. Kaikista pahinta on kuitenkin se, jos tutut kohtelevat minua niin kuin olisin jollain tavalla muuttunut. Ihan kuin minusta olisi tullut hauraampi. Kuin voisin särkyä pienimmästäkin sanasta tai väärästä puheenaiheesta.

Kääntyessämme kulman takaa, kiinnitän huomioni tutun näköisiin tummiin silmiin.
”Näitkö tuon pojan?” kysyn Nealta, kun olemme päässeet hieman kauemmas. ”Se näytti hirveen tutulta.”
”Eikä näyttäny. Se on varmaan joku uus, ku en oo koskaan nähny”, Nea vastaa katsottuaan ensin olkansa yli.
”Mut…”, ehdin väittää vastaan, mutta Nea tyrmää sen heti. ”Mennään nyt vaan.”
En jaksa väittää vastaan parhaalle kaverilleni, koska tiedän, ettei se kuitenkaan johtaisi mihinkään. Ehdin kuitenkin nähdä, kuinka poika seuraa meitä katseellaan, kun lähdemme pujottelemaan ihmisvilinässä kohti seuraavan tunnin luokkaa.

Onko teillä ollut koskaan sellaista tunnetta, kuin perhoset lentelisivät mahassa, kun vain ajattelee toista ihmistä. Minulla meni seuraava tunti ihan hukkaan. En voinut olla miettimättä tuota salaperäistä poikaa. Ja miksi Nea oli muuttunut yhtäkkiä niin oudoksi. Se ei mene koskaan vaikeaksi mistään. Mutta tänään minulla ei ole enää mahdollisuutta kysyä asiaa kasvotusten, sillä Nean on pitänyt lähteä tänään hieman aiemmin. Saisin siis myös kävellä yksin kotiin.

Koulun piha oli jo lähes autio, kun lähdin iltapäivällä kotia kohti. Siksi säikähdin suunnattomasti, kun törmäsin tummasilmäiseen poikaan kääntyessäni pihasta jalkakäytävälle. No, eipä ainakaan ollut ensimmäinen kerta, kun kävelen ajatuksissani.
”Hei”, poika sanoo.
”Hei.”
”Sun kannattais kattoa eteenpäin, kun kävelet”, poika sanoo minulle ja kumartuu kuiskaamaan ihan korvani juureen: ”Sulla on muuten tosi nätit silmät.”
Kun lämmin henkäys katoaa poskeltani ja punani laskee, tunnen, kuinka kämmenelleni painetaan pieni paperinpala. Sitten poika on tiessään.

Älä usko kaikkea, mitä sinulle kerrotaan.

Mitä minun ei pitäisi uskoa?

Laura Levä



Kategoria: Arkielämää