Novellisarjan päätösosa

...Tai ehkä ne sittenkin hyppäävät. Tämä on kyllä jo suoranainen ihme. Saara ja minä oltiin kääntymässä yhden kaupan nurkalla, kun yhtäkkiä törmäsin, kuin seinään. Kohottaessani katseeni ylös, kohtasin kirkkaan siniset, ilkikurisesti tuikkivat silmät. Oh my good…. Se oli ehkä komein koskaan näkemäni poika. (Komeampi, kuin Elias, jota en enää edes muista, vannon sen.)

”Moi, mä oon Teemu”, poika sanoi.
”Öö… Mä oon Reetta, ja tässä on mun kaveri Saara” (aina niin säkenöivä ja tyylikäs esittelyni).
”No mitäs kauniit neidit täällä kaupungilla tähän aikaan ilman saattajia tekevät?” Teemu kysyi; jälleen valloittava hymy huulillaan.
”Tultiin vaan vähän huvittelemaan”, Saara heläytti iloisesti. ”Reetan ihastus osoittautui ihan mulkuksi ja yritän tässä nyt vähän piristää sitä.”
”No mähän voisin vähän piristää sua, Reetta”, Teemu sanoi.
Teemu halusi sitten välttämättä lähteä mukaamme, vaikka olimme jo suuntaamassa kotiin. Hän asui kuitenkin ihan eri suunnalla kuin me, mutta halusi silti lähteä saattamaan; ehkä vähän outo tyyppi, mutta komea kuitenkin.

Kun astuimme ulos kauppakeskuksesta, kevään laskeva aurinko värjäsi kasvomme hehkuviksi, ja pieni tuulen vire heilutteli hiuksiamme. Kävelimme kotia kohti kevyesti jutustellen, ja Saaran erotessa meistä, Teemu käveli kanssani vielä kotiini asti. Saatoin ehkä aiemmin sanoa olleeni kaikkein onnellisin silloin, kun kävelin Eliaksen kanssa yöllä kotiin Saaran bileistä, mutta nyt tiedän, että voin todellakin olla vielä onnellisempi. Pyysin Teemua kääntymään takaisin kotikatuni päässä, etteivät vanhempani näkisi häntä, ja silloin hän kumartui puoleeni ja hipaisi höyhenen kevyen suudelman huulilleni. Hän toivotti hyvää yötä, kääntyi kannoillaan ympäri ja lähti. Eikä edes katsonut kertaakaan taaksensa.

”No?” kuulin Saaran äänen puhelimestani melkein heti, kun pääsin etuovesta sisälle ja omaan huoneeseeni.
”Mitä no?”
”Saitko sen numeron? Suutelitteko?” Saara tykitti.
”Nooh…” sanoin hieman nolona tajutessani, että en ollut muistanut pyytää Teemun puhelinnumeroa.
”Hetkinen. Miks sä oot noin vaisu? ONKO SE SIELLÄ?” Saara huusi korvaani.
”Mitä!? Ei tietenkään oo!”
”No mitäs sitte?”
”No en mä yhtään muistanu mitään puhelinnumeroita tai mitää ku se pussas mua”, puuskahdin Saaralle.
”Oh my good!” Saara huusi. ”Sä et pyytäny sen numeroa, vaikka se suuteli sua. Miten sä luulet, et voit vielä löytää sen, jos sulla ei oo sen numeroa. Ethän sä ees tiedä, et missä se asuu.”
”No en mä tiedä”, sanoi jo hieman hermostuneena. Miten olin voinut olla niin tyhmä, että en ollut muistanut sitä tärkeintä, puhelinnumeroa.

Me siis päätettiin lähteä seuraavana päivänä takaisin kauppakeskukseen heti aamusta, sillä siellä me voisimme todennäköisimmin törmätä siihen uudelleen. Notkuimme kaupoissa, kävimme syömässä ja kahvilassa, mutta emme nähneet ketään, joka olisi näyttänyt edes etäisesti Teemulta. Olimme jo luovuttamassa ja lähdimme jo verkkain askelin kävelemään kohti pääovea, kun huomasin tutun selän oikealla puolellamme.

”Teemu!” huudahdin saman tien.
”Ai… Moi Reetta”, Teemu sanoi kääntyessään, ja hänen kasvoillaan häivähti hieman kiusaantunut ilme. Vasta silloin huomasin pitkäsäärisen, blondin tytön kietoutuneena Teemun käsivarteen. Tyttö tuijotti minua pitkin nenänvarttaan ja supisi jotain Teemun korvaan. Kyyneleen tulvahtivat silmiini ja käännyin nopeasti pois. Lähdin juoksemaan kohti ovia, ja hölmistynyt Teemu jäi ivallisen blondinsa kanssa tuijottamaan perääni.

”Reetta oota mua!” Saara huusi, ja lähti juoksemaan perääni, mutta minä olen ollut aina nopeampi juoksemaan, kuin hän. Ulkona laskeva aurinko valaisi jälleen kasvoni, ja eilisiltaiset tapahtumat vyöryivät tajuntaani. Kyyneleet virtasivat nyt jo poskiani pitkin, kun lähdin juoksemaan kohti kotia. Miten minulle aina käy näin? Miten Teemu saattoi tehdä tämän? Enhän minä sitä vielä edes kunnolla tuntenut, mutta se nyt vain oli antanut ymmärtää jotain ihan muuta.                                                                                                                                                          

Laura Levä



Kategoria: Arkielämää