Novellisarjan 5. osa

Mitä tähän nyt voi enää sanoa? Tunnen itseni petetyksi. Olen itse pettänyt itseni, kun elättelin toiveita Eliaksesta. Kai sen nyt kaikki huomasivat, että se haluaa olla vain kaveri minun kanssa. Kuinka sydänsuruista selviää? Ei ainakaan kaakaolla ja nukkumalla. Eivät ne niitä mihinkään vie. Ne tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Hyökkäävät uhkaavina sinua kohti. Mitä siinä tilanteessa voi enää tehdä? Ehkä käpertyä sänkyyn ja jäädä sinne. Mutta ei. Minulle ei suoda rauhaa edes suremiseen.

Heti aikaisin aamulla Saara tempaisi verhot ikkunani edestä niin, että auringon varhaiset säteet paistoivat suoraan kasvoilleni. Olin totaalisesti hereillä, mitä en tosiaankaan olisi halunnut. Halusin vain kieriskellä itsesäälissä omassa, pimeässä huoneessani.

”Näytät kamalalta”, Saara sanoi minulle iloisena. ”Mutta pian olet taas kunnossa! Tänään mennään shoppailemaan!”
”Äääh…”, onnistuin mumisemaan vieläkin unisena, peitto pään yli vedettynä.
”Ylös, ulos ja lenkille!” Saara huudahti innoissaan vetäessään peiton pois päältäni. Huomasin Saaran olevan jo täysissä pukeissa, ja vaatteeni roikkuivat sen käsissä.
”Nyt nouset ylös ja puet. Sitten tehdään jotain hiuksillesi ja syödään kunnon aamupala!
En muistakaan, koska Saara olisi ollut noin tarmokas ja intoa täynnä; varsinkaan kahdeksalta aamulla! Mutta näin sen silmissä sen ilmeen, että nyt on turhaa taistella vastaan. Niinpä jouduin nousemaan mukavasta sängystäni, kohti pelottavaa arkea.

Saara ei tosiaankaan vitsaillut sanoessaan, että me lähdetään shoppailemaan. Tässä sitä nyt sitten ollaan, meidän kauppakeskuksessa, jos sitä nyt edes siksi voi sanoa. Ja tänne todellakin kokoontuvat sunnuntaisin kaikki. Siis oikeasti KAIKKI tutut meidän koulusta. Ja en tosiaankaan usko Saaraa sen sanoessa, että kukaan ei tiedä eilisestä ”sattumuksesta” mitään. Se haluaa vain piristää minua. Täällä jutut leviävät nopeasti. Vaikka tilanteen olisi nähnyt vain yksi ihminen, parin tunnin päästä siitä tietävät jo kaikki. Ja miksi minä muuten olisin niin nopeasti hävinnyt tanssiaisista kesken illan?

Olimme juuri etsimässä Saaralle uusia alusvaatteita, ja kukapa muukaan meitä olisi vastaan kävellyt, kuin Elias ja Nelli. Kyllähän minä tiesin sen viimeistään koulussa näkeväni, mutta en olisi halunnut sen tapahtuvan näin pian.
”Hei”, sanoin vaisusti.
”Reetta anna anteeksi. Mä olen tosi pahoillani, jos mä annoin ymmärtää itseni väärin. Meillä vaan oli niin hyvä suhde, siis kavereina. Ja mä toivon, et on vieläkin. En mä haluu sua menettää tän takia”, Elias sanoi niiden pysähdyttyä meidän kohdalle. Edes Saara ei voinut mulkoilla sitä vihaisesti, koska se vaikutti niin vilpittömältä. Eikä Nelli näyttänyt yhtään omahyväiseltä, pikemminkin vähän nololta. Kai se oli aidosti pahoillaan mun puolesta, vaikka kyllähän se on aika hyvä näyttelijä.
”En mäkään haluais menettää sua”, vastasin itkua nieleskellen. ”Mehän oltiin jo niin läheisiäkin…”

Sitten minulle tuli sellainen olo, kuin elokuvissa hidastuksen aikana. Että kaikki muu häviää ympäriltä, ja maailma hidastuu. Näin vain Eliaksen edessäni ja tunsin halua heittäytyä sen leveää rintakehää vasten, käpertyä sen syliin ja itkeä huoleni pois. Mutta ei. Palasin melkein heti takaisin maanpinnalle, kun Saara nyki minua hihasta, että jatkettaisiin matkaa. Elias ja Nellikin kävelivät jo poispäin, omille jutuilleen nauraen.

Mutta miten särkynyt sydän korjataan? Edes Saara ei onnistunut siinä (vielä), vaikka yritti jo vaikka mitä. Mutta oli sillä kyllä kaikenlaisia ehdotuksia. Minä tarvitsen uuden pojan. Niinpä, mutta eivät ne yleensä nurkan takaa eteenkään hyppää. Ja sen pojan pitäisi sitten olla täydellinen.

                                                                                                                                                                Laura Levä



Kategoria: Arkielämää