Neljäs kohtaaminen

Minua. Oli. Suudellut. Lähes. Tuntematon. Poika. Okei, poskelle kylläkin, mutta kuitenkin.

Seuraavana päivänä sisälläni oikein kihisi jännitys, kun odotin näkeväni tämän tummasilmäisen pojan uudelleen. Harmi vain, että tiesin Nean olevan tympeä, jos edes mainitsisin hänelle asiasta. Jouduin siis pitämään kaiken sisälläni, mikä sitten osoittautui todella, todella vaikeaksi.

Neaa on todella vaikea harhauttaa. Tällä kertaa kuitenkin onnistuin siinä ja vieläpä aika helposti. Nea oli keskittynyt johonkin bilsan tehtävään, ja silloin minä iskin: ”Mä meen käymään nopeesti loksulla. Unohdin penaalin sinne.”

”Ymm…” Nea ynähti, eikä edes vilkaissut minua. Yleensä en pääse mihinkään sen haukansilmien alta.
Hurrasin sisäisesti, ja lähdin rennosti kävelemään lokeroita kohti. Heti nurkan takana kuitenkin pysähdyin, ja varmistin, ettei Nea ollut lähtenyt seuraamaan minua. Käännyin huojentuneena pois näkyvistä, ja pian tunsin jo liiankin tutuksi tulleen tömähdyksen.

”Sä se et sitten ikinä opi”, kuulin kiusoittelevan äänen, joka kuului tummasilmäiselle pojalle.
”Mm. Sori”, mumisin lattiaa tutkien. Yhtäkkiä lattian tummat läiskät vaikuttivat niin tosi kiinnostavilta. Mutta mitä ihmettä, juuri häntähän minä olin lähtenyt etsimään. En vain ollut vielä suunnitellut mitä tekisin, kun löytäisin hänet. Vuosisadan suunnitelmastani puuttui todella oleellinen osa.

Kellot soivat juuri, kun poika tarttui minua kädestä, ja lähti johdattamaan kohti ulko-ovia.
”Mitä sä…” yritin vastustella, mutta yksi tumma katse sai minut ihan veteläksi.
Puikkelehdimme väkijoukon läpi vastavirtaan, enkä tehnyt elettäkään kieltäytyäkseni tästä minulle tuntemattomasta suunnitelmasta. En tiennyt mitä tunsin, mutta osittain oli raivoissani itselleni. Miten annoin jonkun tuntemattoman pompotella itseäni sillä tavalla?

Yhtäkkiä pysähdyimme erään oven eteen, jota olin aina luullut siivouskomeroksi. Poika avasi oven ja viittoi minua astumaan pimeään. Vasta käveltyäni huoneeseen tulin miettineeksi, miksei ovi ollut lukossa. En kuitenkaan ehtinyt juurikaan miettiä asiaa, kun poika jo tuli perässäni, lukitsi oven sisältä ja sytytti kattoon himmeän, juuri ja juuri palavan valon. En voinut uskoa silmiäni. Me tosiaan OLIMME siivouskomerossa. Ei voi olla totta!

Laura Levä

 


Kategoria: Mielipiteet