Ensimmäinen kohtaaminen

Ensimmäinen kohtaaminen

Uusi novellisarja alkaa!

Olen nähnyt tuon pojan jossain. Olen siitä täysin varma. Ja tiedän myös, että hän tunnisti minut. Vain sekunnin murto-osa riitti minulle. Tuijotin häntä suoraan silmiin ja näin sen pienen välähdyksen. Se ilme ei voinut merkitä mitään muuta kuin tunnistamista. En tiedä pojan nimeä. En tiedä hänen ikäänsä tai asuinpaikkaansa. Jostain hän kuitenkin on minulle tuttu.

Nea kuitenkin jo huutelee minua kiirehtimään. Minulle ei jää aikaa miettiä sen enempää. Nea kyllä huomaa heti, jos jotain on pielessä. Onnettomuuden jälkeen hän onkin ollut entistä tarkkanäköisempi. Mutta nyt olemme kaupungilla, pitkästä aikaa ihan kahdestaan. En tarvitse enää niskatukea tai kävelysauvoja. Onneksi en lyönyt päätäni sen pahemmin. Lääkärit olivat ihmeissään, kun mitään korjaamatonta ei sattunut. En saanut edes aivotärähdystä, vaikka iskin pääni suoraan ikkunaan. Lääkäreiden mukaan olen toipunut täydellisesti. Silti jokin pieni ääni takaraivossani yrittää koko ajan kertoa minulle jotain. En vain tiedä mitä se voisi olla. En saa siitä otetta, vaikka kuinka keskityn. Juuri kun olen pääsemässä ajatukseen käsiksi, joku keskeyttää minut, ja se luikahtaa otteestani.

Vaikka nyt on jo alku kevät, eikä missään ole enää juurikaan lunta tai jäätä, pelkään silti vieläkin auton kyytiin nousemista. Mitä jos sattuukin jotain, jos tuolta mutkan takaa ilmestyy joku, eikä kumpikaan ehdi jarruttaa? Fyysiset vammat saattavat parantua nopeasti, henkiset voivat jäädä kummittelemaan moniksi vuosiksi, ehkä ne eivät lähde koskaan pois. Ehkä juuri sen vuoksi, kaikki luulevat minun parantuneen.

Pikkuveljeni on samanlainen kuin ennen, ihan kuin hänelle ei olisi sattunut mitään. Hänellä on vieläkin käsi paketissa, mutta HÄN se tässä on toipunut täydellisesti, en minä. Mutta kaverit auttavat minua unohtamaan, ja tietysti kaikki muutkin arkisen tylsät asiat. Jopa roskien vienti tuntuu niin tutulta ja turvalliselta.

Laura Levä

 


Kategoria: Arkielämää